Asia josta kaikki vanhemmat valehtelevat

Ok, niitä on varmasti enemmänkin, mutta tämän tiesin jo ihan pienenä. Tiesin, että vanhempani valehtelevat sanoessaan, ettei heillä ole lempilapsia tai ettei perheessä suosita ketään lasta toista enemmän.
Ei meidän perheessä mitään tosi selkeää suosimista tehtykään, mutta osasin silti ihan pikku jutuista tulkita, että Vanhin sisarista oli äidin lellikki ja olinhan minäkin hetken aikaa isin kuopus, kunnes titteli jaettiin uusiksi sisarten luvun kasvaessa. Minulle ei siis jäänyt sijaa lempilapsen roolissa ja tajusin sen kyllä itsekin, vaikka vanhemmat muuta koettivatkin vakuutella. Surullisinta tässä on se, että uskon  kaikista lapsista juuri mun tarvinneen eniten sellaista erityistä huomiota ja tunnetta siitä, että olen aivan erityinen, jonkun lellikki. Koska olin hyvin yksinäinen  ja herkkä...en minä silti mikään itkupilli ollut, olin vain hieman ujo sellaien joka olisi tarvinnut rohkaisua.

Mutta tasan ei mee nallekarkit ja minä jäin vähimmälle tässäkin kohtaa. En myöskään varsinaiseti syytä vanhempia, koska minkäs he asialle mahtavat? ja ainut oikea tapa tuollaisessa tilanteessa on kai peitellä asiaa ja yrittää pitää kaikkia lapsia tasavertaisina.
Huomaan kuitenkin, että tuollainen pieni asia  on vaikuttanut aika lailla elämääni, ihan näihin päiviin asti.
tiedän myöskin, että satun olemaan lapsista juuri ns. vahinko eli se jonka ei olisi tarvinnut vielä tulla.
Ehkä siksi olenkin aina varovainen ja tunnustelen, etten läsnäolollani häiritse ketään ja toisaalta tunnen aina olevani väärässä paikassa...ehkä mun olisikin pitänyt syntyä myöhemmin?

Vauvauutisia!

 Ei onneksi sentään minulle, mutta niiltä en viimevuosien aikana ole onnistunut välttymään. Siitä asti, kun omat ajatukseni vauvan hankinnasta on siirtyneet aina vain etäisemmiksi ja oman mielenrauhan vuoksi onkin vaakakuppi kallistunut sille puolelle, ettei vauvan hankinta ole minunkohdallani koskaan ajankohtainen, niin sitä tiheämpään tahtiin ja mitä yllättävimmiltä suunnilta onkin alkanut kuulumaan vauvauutisia. 

Mitä sitten pitäisi kaikesta tuosta ajatelle, kun ajatuskin omasta lapsesta tuntuu itselleni todella vieraalta ja siinä missä mun ikäiseni ovat alkaneet suunnitella lapsen hankintaa tai jo toista, niin minä suunnittelen seuraavan päivän kauppareissua. Siinä missä muiden ikäisteni kypsyys huipentuu lapsen hankintaan ja vanhemmuuteen omani huippu on korkeintaan koira ja välillä en osaa pitää huolta itsestänikään, enkä minä muuta jaksa ajatellakaan, kuin omaa napaani. Oikeasti koen Lapsen kasvatuksen niin suurena vastuuna, että sen kaiken ajatteleminenkin kuristaa kurkkua.

Pelottaa, että kun kymmenen vuoden kuluttua alkaa olla jo liian myöhäistä niin sitten kaduttaa, ettei halunnut tai uskaltanut. Miehillä homma menee paljon helpommin ja vielä nelikymppisenäkin on seuraavat kymmenen vuotta aikaa ihan ok, miettiä sitä isäksi alkamista ja jos nykyinen akka on liian "kypsä" äidiksi, niin sitten tekee lapsen jonkun nuoremman kanssa. Asiallehan ei oikeastaan voi tehdä muuta, kuin antaa ajan kulua ja sitten yöhemmin katua sitä mitä ei tullu tehtyä???

 Vielä kymmenen ja jopa viisi vuotta taaksepäin tuntui niin kaukaiselta sekin ajatus, että se oma biologinenkello alkaisi jossainvaiheessa tikitellä, niin lujaa että joka kerta kun näkee odottavan tai vaunuja työntävän äidin kauhunsekaisin tuntein alkaa pakostakin pohtia sitä omaa äiteyttään. Äitienpäivät muuttua äidittömyys päiviksi ja nuoren parin sijaan alkaakin olemaan se lapseton pari. Todella ahdistavaa, kun alkaa aistia ihmisten keskuudessa sellaista myhäilevää odotusta, että jokohan olisi pullat uunissa? Mitä enemmän aikaa kuluu, eikä sitä lapsenlasta kuulu, sitä yhdentekevämmäksi itsensä alkaa tuntea. Lapselliset tuntuvat saavan kaiken erityiskohtelun, ymmärryksen ja huomion osakseen ja lapsettomana sitä täytyy myötäillä ja ymmärtää ettei oma sija ole yhtä arvokas, kuin näiden lapsellisten. Jos osoitat minkäänlaista vastarintaa olet itsekäs ja ajattelematon, vaikka todellisuudessa asiahan on aikalailla päinvasainen!

Kaiken kukkuraksi olen alkanut näkemään unia, joissa minulla on lapsi ja sitten jossain kohtaa unta alan ihmetellä, että mistä se oikein putkahti...ihankuin en muka tietäisi ;).

To be the one you never had

Viime aikoina olen alkanut havaita miehessä joitain epävarmuuden merkkejä liittyen parisuhteeseen. Sellaisia joita ei aikaisemmin ollut. Tiedän ettei hän sisimmässään enää ole yhtä varma kuin ennen, siitä että pysymme yhdessä. Luulen, että hän on alkanut huomaamaan, että minä en muutu paremmaksi, vaikka lupaankin. En muutu vaikka yritän. Sitä en tiedä huomaako hän mun yrittävän vai luuleeko, että sanon vain. Mun mielestä on hieman epäreilua huomata tuollaista juuri nyt, kun olen tehnyt eniten töitä sen eteen, että todellakin muuttuisin ja toisekseen tällainen epävarmuus on ollut pitkään vain yksipuolista, siis sitä, että minä epäröin ja mies on ollut se ns. tukipilari. Miksi juuri nyt, kun olen viimeinkin uskaltanut alkaa rakastaa häntä, hän alkaakin kyseenalaistaa rakkauttansa muhun?

Tietenkin ymmärrän miehen näkökulman asiaan ja hän on varmasti myöskin väsynyt tähän kaikkeen ja ehkä miettii omalta osinkin jotain reittiä ulos. Ehkä kaikkien näiden vuosien jälkeen hän alkaa olla saanut tarpeekseen ja miettii uskaltaisiko tehdä ratkaisevia siirtoja suhteen lopettamiseksi. Tai ehkä minä olen vainoharhainen ja keksin kaikki omasta päästäni????

Mutta se miten ne miehen epävarmuudet ovat tulleet esiin viime aikoina ovat saaneet pelkäämään ja ajattelemaan, että ehkä hän ei enää vaan jaksa ja aikoo luovuttaa. Luulen että hänen kiintiönsä alkaa olla vähitellen jo täysi. Minulla ei taas ole muita vaihtoehtoja, kuin tehdä kamalasti töitä itseni kanssa, sillä mun on vain pakko elää tän mielen kanssa. En pääse pakoon itseäni, vaikka haluaisinkin.

Joskus, kun riita äityy todella pahaksi ja menen pois tolaltani käsken hänen lähteä menemään, pyydän että hän jättaisi mut. Aina ennen hän on sanonut, ettei ole menossa minnekään ja että en minäkään sitä todella haluaisi.

(en tiedä onko se totta, sillä usein tuollaisena hetkenä tuntuu, että pilaan kaikkien muiden elämän ja olisi parempi jos he jättäisivät mut rauhaan, niin ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä ja sitä tuskaa mitä toisillekin aiheuttaa. Puhumattakaan, niistä tunteista, joita se toisen läsnaolo tai käytös aiheuttaa itsessäni. Sillä hetkellä en voi myöskään olla ajattelematta, että ero olisi ennenpitkää kuitenkin edessä ja vähemmän sattuisi, jos sen hoitaa alta pois nyt ja heti. Osa musta taas toivoo, että mies sanoo, ettei halua erota ja jokin osa must taas jää odottamaan ensi kertaan)

 Mutta viime kerralla, kun näin kävi ja pyysin miestä lähtemään, hän sanoikin, että jos hän lähtee ei hän tulisi takaisin ja kauhukseni alkoi pohtimaan syitä miksi ei lähde, kuten mitä muutkin sanoisivat ja mihin hän edes menisi. Sanoin, että kyllä hän jotain keksii ja sitten olimme vain ihan hiljaa. Ei hän mennyt, mutta jotenkin uskon, että jos ei asiat muutu niin hän vielä menee, eikä tule takaisin. Sitähän minä olen jo vuosia pyytänyt.

On kamalaa tavallaan itse repiä omaa parisuhdettaan rikki. En tahtoisi tehdä näin, pilata omaa parisuhdetta epävakaalla käytökselläni. On kuin järki ja tunteet ei mahtuisi samaan päähän! Olen liikaa tunteiden vietävissä, enkä osaa hallita niitä järjellä. Pahinta on, että ulkopuolisen silmin katsottuna vaikuttaa, että tekisin kaiken tahallani, mutta en minä tätä halua.

Vappusuunnitelmia?

Sama kaava toistuu oikeastaan kaikissa juhlissa ja menemisissä.  Mitään yhteisiä suunnitelmia, niinkuin normaaleilla pariskunnilla on ei koskaan ole, eikä niitä etukäteen tehdäkään, vaan molemmat lopulta vain toteavat mitä aikovat tehdä ja kysäisevät kohteliaisuuttaan josko toinen liittyisi "paskaksi rattaaseen". minä en koskaan liity. Mielummin jään kotiin yksin tekemään ei mitään, kuin lähden jonnekin missä en viihdy ja toivon olevani kotona. Mies sanoo aina, että minä en koskaan halua tehdä mitään, mutta oikeasti en vain halua tehdä niitä juttuja joita mies ehdottaa. Voisin minä mennä pienelle vappupiknikille syömään munkkeja ja pukeutua hassuun vappunaamariin, mutta en minä halua lähteä grillaamaan miehen tuttaville ja katsomaan örveltäviä urpoja, joiden kanssa en osaa jutella ja joista joku alkaa loppuillasta hiplata. Silloin minä tahdon olla mielummin vaikka kotona ja jos siinä jonkun mielestä on jotain vikaa, niin olkoon niin.

Eilen mies siis ilmoitti menevänsä tuttaviensa luo grillaamaan ja arveli, että en varmaankaan tulisi mukaan johon vastasin, että en tulekaan. Silti musta on kurjaa olla nyt yksin ja olisin tahtonut tehdä jotain vaikka oma syyni, kun en lähtenyt mukaan tai keksinyt itselleni omaa tekemistä, joka on käytännössä mahdotonta, sillä minulla ei ole ystäviä. Tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi aina tällaisissa tilanteissa =(.

Not good enough

Eipä ole tullut vähään aikaan kirjoiteltua tänne, vaikka ehkä syitäkin olisi ollut...jossain vaiheessa mietin blogin sulkemistakin, mutta en kuitenkaan vielä sitä tehnyt...kuten ehkä huomaattekin :).

Noh, ihan alkuun sellaista, että en saanutkaan aikaa psykiatrian poliklinikalle, vaikka aikaisemmin kerroinkin varanneeni ajan lääkärille siinä toivossa. Eli toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että en saa hoitoa ja asiat jatkuvat niinkuin tähänkin asti. Ymmärrän kyllä paremmin, kuin hyvin ihmisiä, jotka päätyvät tässä yhteiskunnassa yhä epätoivoisempiin ratkaisuihin saadakseen huomiota, saadakseen äänensä kuuluviin edes hetkeksi, kun tarvitsemaa apua ei ole muutoin saatavilla.

Haluaisin kirjoittaa mielummin analyyttisen asoista joita tunnen ja miksi, mutta tapa vie kaiken aikani ja voimani enkä siltikään päädy mihinkään ratkaisuun tai saa kirjoituksia valmiiksi, joten kirjoitan nyt vain asiat niinkuin ne ovat sen kummemmin kirjoituksissa niitä läpi käymättä tai analysoimatta.

Tällä ketaa mieltäni painaa seuraava asia: Meille tuli eilen riitaa miehen kanssa. Mä olen yrittänyt olla olematta mustasukkainen pikku jutuista ja pyrkinyt käyttäytymään mahdollisimman neutraalisti tilanteissa, joissa aikaisemmin olisin suuttunut tai huomauttanut kaikkea ilkeää. Eilen kuitenkin epäonnistuin ja käyttäydyin tyhmästi. Olimme kävelyllä ja vastaan tuli paljon lenkkeileviä ihmisiä, joista osa naisia ja osa sellaisia, jotka saavat tuntemaan itsensä mitättömäksi. Lopulta en enää voinut hillitä kiukkuani, vaan mulkoilin miestäni ja virnistelin ikääänkin osoittaakseni mieltäni ja kertoakseni äänettömästi, että "tiedän kyllä mitä katsot". Tästä mies kuitenkin suuttui ja sanoi, että ei enää jaksa vuosi kausia samaa paskaa ja sitten oltiinkin loppumatka ihan hiljaa...ja loppu ilta aina aamuun asti. Olisi tehnyt mieli huutaa miehelle, että arvaa vaan jaksanko minä itseäni?! Arvaa vaan olenko minä väsynyt tähän paskaan?!, mutta olin ihan hiljaa.
En tiedä miten paljon toiselta voi vaatia ymmärrystä ja aikaa tai miten nopeasti voi vaatia itseltään muutosta asiaan, jota ei koe osaavansa korjata.
Joskus musta tuntuu, että vika onkin enemmän miehessä, kuin itsessäni tai että pystyisin kyllä muuttumaan jos mies osaisi tukea mua ja saisi tuntemaan oloni turvalliseksi ja osoittaisi, että olen kaikista tärkein. Hän kuitenkin tuo usein käytöksellään epävarmuuteni esiin, pelon siitä, että en ole tarpeeksi hyvä, että en kelpaa tällaisena kuin olen.

Minä vihaan sinua niin paljon

Mitä huonommin itselläni menee, sitä enemmän se näkyy myös parisuhteessa. Usemmiten sen ilmentymismuoto on mustasukkaisuus, joka on viimeaikoina jälleen pyrkinyt enemmän pintaan.

Koen itseni niin arvottomaksi, koska en ole sun silmissäsi mitään. Kun katson peiliin näen vain vikoja, enkä ole mielessäni yhtikäs mitään.

En halua olla mikään riippakivi, velvollisuus enkä halua, että hän rakastaa mua....en ymmärrä miksi hän tekisi niin?

Haluaisin niin kovasti olla se täydelllinen nainen hänelle kaikkea mitä hän toivoo, mutta en ole. Toivon että jättäisit mut, jottei mun tarvitsisi tuntea, että mun pitäisi olla jotain muuta, kuin mitä voin olla. Mä en kestä sellaista mitättömyyden tunnetta, jota koen, kun huomaan sun katsovan ihaillen jotain toista.

Menen nyt juomaan kaikki kahvit ettei sinulle jäisi, koska minä vihaan sinua niin pajon. Vihaan, vaikken saisi.

Päivän kirjain on "V" ja sana on "Vitutus"

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa jostain, mutta en edelleenkään osaa oikein päättää mistä kirjoittaa. Voisin kirjoittaa siitä, miten en vieläkään ole pystynyt kohtaamaan yksinäisyyttäni ilman mitään lohduketta, kuten syötävää tai
tai miten siitä että olen saanut lähetteen psykiatrianpolille josta odotan yhteydenottoa hieman ristiriitaisin tuntein. En tiedä onko tuo hoitoon pääsy hyvä vai huono juttu, sillä käynnit tulevat luultavasti olemaan taas yksi stressin aihe lisää. Samoin kun on todella raskasta aloittaa taas homma alusta hoitosuunnitelmineen kaikkineen varsinkin jos niistä ei sitten kuitenkaan ole taaskaan apua.

Lisäksi eräs nimeltämainitsematon asia/ongelma josta toivoin jo päässeen ilmaantui takaisin elämääni. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että näin voisi käydä, mutta olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa, sillä en missään nimessä halua käsitellä aihetta yhtään sen enempää, kuin täytyy ja toivottavasti ei koskaan tarvitse tämän jälkeen asiaan palata. Mutta en halua tuosta kertoa enempää täällä blogissani. Sen verran huolta ja stressiä se kuitenkin on jo aiheuttanut, että välillä tuntuu, ettei pää kestä näiden kaikkien(ei en ole kertonut blogissani niistä puoliakaan) ongelmien kanssa...

Kevät on ollut mulle aina jotenkin kaikkein aktiivisinta aikaa, olen täynnä toivoa ja innostusta...mikä kuitenkin muuttuu vähitellen kesän lähestyessä vihaksi ja ahdistukseksi.  Kun kesä koittaa koen pienoisen masennuksen, tunnen epäonnistuneeni. Usein liitän tämän tunteen jotenkin todella voimakkaasti ulkonäköön ja ulos mentäessä pienoinen pakokauhu valtaa mielen.